Tapasin pojan.. Se on mukava poika, kultainen ja huomaavainen poika. Sillä ei oo täydellinen vartalo, eikä se ole komein mitä mulla on ollu.. mutta ihastuin siihen ihan liikaakiin. Ihastuin niihin sinisiin silmiin ja hymyyn. Luulin että olen nyt vihdoinki löytäny sellasen joka minustakin oikeasti välittäis ja jonka kanssa oikeasti voisin olla onnellinen.

Olin niin ihastunut etten tajunnu pieniä vihjeitä. "Mulla on vähän epävarma olo" Järkytyin, mutta en ajatellut että se tarkottais kaiken loppumista..

"Mie en ole vielä valmis uuteen suhteeseen". Tiesin sen.. Näin mulle aina käy. Se on jotenkin väistämätöntä. Ensin ei tuntunut juuri miltään. Tuijotin vain hiljaa eteeni.

"Mulla tuli aina huijari olo sinun kans". Niin.. Ketä sie huijaat jos rakastat vielä entistä tyttöystävääs. Puhuit siitä nii lempeään sävyyn että teki mieli itkeä..

"Ajattelin että se menis ohi, mutta ei se menny. Minua alko vain ahistaan ja tuntu että satutan sinua vielä enemmän jos jatkan tätä". Kiitos, että ajattelet minun tunteita.. se onkin uutta mulle. Kiitos, että silität minun päätä kun vain mykkänä istun enkä tiiä mitä sanoa.

Ei meillä paljoa kerennyt olla.. Muutaman viikon miltei rakastin sinua. Eniten tässä sattuu se, että menetin nuin kultaisen pojan huonon ajoituksen takia.. kukaan ei oo aiemmin ajatellu minun tunteita nuin paljoa, saati välittäny niistä.

.. "älä käännä selkää mulle" se sanoi kun lähdin.. oli pakko lähteä vaikken halunnut. en pystynyt pidättämään itkua yhtään kauempaa.. Aloin itkeä kun painoin oven kiinni. Istuin autossa hetken, haukoin henkeä ja itkin. Pysähdyin kaupungissa vihreisiin valoihin, tajusin virheeni vasta kun takana tuleva volvo ohitti minut. Säikähdin ja kun valot vaihtu jo punaiselle lähdin liikkeelle. Ei minua ois haitannu vaikka johonkin olisin osunutkin.

Ehkä olen pikkusen ylidramaattinen.. ehkä pikkusen tyhmä. Ehkä olen yliherkkä ja naiivi, kun alan heti rakentaa pilvilinnoja ja haaveilla. En voi sille mitään.. sellanen mie vain olen.

.. mutta.. ehkä me vielä löydetään toisemme kun se saa korjattua ittensä? sovittiin että ollaan ystäviä edelleen.. kai mieki ansaitsisin jo sellaisen onnellisen elokuvalopun? paljon olen saanu poikien takia kärsiä ja itkeä, mutta vielä kenenkään takia en ole vihreisiin pysähtynyt.

Sitä en vain jaksa uskoa, että miten voi muutama viikko kolahtaa näin pahasti? Näiden muutaman hullun viikon loppuminen tuntuu melkein yhtä pahalta kuin neljä vuotta kestäneen ensirakkauden. miten se on mahollista?